KUULUMISIA JA ASIAA KOTI-IKÄVÄSTÄ

Voihan. Taas jokunen tovi vierähtänyt viime postauksesta – anteeksi siitä. Koko ajan tuntuu olevan menoa jonnekin, eivätkä ajatukset ja kuulumiset yksinkertaisesti ole päässeet tietokoneen näppäimistölle asti (eikä sen kummemmin myöskään puhelimen näppäimistölle, anteeksi kaverit siitä!) Nyt kuitenkin kun vihdoin aikaa riittää ja on loma, niin ajattelin hiukan kertoa kuulumisia!

Tosiaan viime postauksen aikoihin olin juuri vaihtanut perhettä sun muuta. Asun vakituisesti samassa perheessä edelleen ilman muuta, mutta joulun ajaksi tulin väliaikaiseen isäntäperheeseen tilanpuutteen vuoksi. Hostvanhempani matkustavat jouluksi pohjois-Ranskaan pojalleen, joka sattuu asumaan pienessä kaksiossa tyttöystävänsä kanssa. Kun samaan kaksioon tungetaan vanhemmat sekä molemmat pojat ja heidän tyttöystävänsä, alkaa ylimääräinen tila olla aika vähissä. Ymmärrettävää, enkä välttämättä olisi halunnutkaan nukkua kaksion lattialla patjalla viiden muun ihmisen kanssa.

Majailen tosiaan toista päivää täällä toisen isäntäperheen luona. Kaikki vaikuttaa kaikin puolin tosi hyvältä, sillä perhe on jokseenkin hyvin samanlainen kuin oma perheeni kotopuolessa. Vanhemmat harrastavat metsästystä, asuvat keskellä maaseutua isossa omakotitalossa ja lapset ovat tismalleen saman ikäisiä kuin meilläkin kotona. Kaiken lisäksi he ovat tosi mukavia, enkä ole täällä kuin muutaman päivän, joten kaikki on tosi hyvin. Tuntuu jopa ihan kivalta saada omanikäinen hostsisko ja tehdä hänen kanssaan juttuja vaihteluksi 70-vuotiaiden kanssa hengailemisesta. Lol.

Marras- joulukuun läpi kantava teema on ollut aika pitkälle itsensätutkiminen ja tulevaisuuden pohdinta. Tämä johtunee suurimmaksi osaksi siitä, että luokkakaverini ovat alkaneet puhua siitä, mitä he tekevät ”Le bac”in jälkeen ja mitä heillä on suunnitelmissa yliopistojen ja muiden suhteen. Samalla myös koti-ikävä, joka varsinkin nyt joulun alla on kasvanut ja piikittelee välillä, on vaikuttanut ”sitten kun palaan Suomeen” -ajatusten voimistumiseen ja yhä kasvavaan miettimiseen. En ole kuitenkaan siitä pahoillani, vaan oikeastaan vain purkanut ajatuksiani paperille piirtämällä aikajanoja ja listaamalla asioita, joista oikeasti tykään ja mitä haluan tehdä. Tämän jälkeen olen laittanut paperit sivuun yhteen isoon kansioon, jota aion sitten Suomeen palattuani tarkastella. Mielestäni on ihan okei tehdä suunnitelmia – ompahan sitten aina jotain jota muuttaa, jos asiat eivät menekään nappiin tai jos mielenkiinnonkohteet muuttuvatkin. 

Koti-ikävästä puhuminen on usein tosi vaikeaa. Ainakin mulle itselleni. Itse olen potenut sitä varsinkin joulukuussa paljon, kun joulu lähenee ja lahjoja pitäisi hankkia. Koti-ikävä on pahimmillaan, kun yhteydenpito vanhempiin kasvaa ja alkaa tajuta, etteivät ne tutut joulurutiinit toistukaan aattoaamuna. Kun kuusenhaku korvautuu supermarketin muovikuusella ja riisipiirakat vaihtuvat patonkiin. hmph. Koti-ikävä ei mun mielestä oo kuitenkaan asia, jota pitäisi hävetä. Päinvastoin. Tottakai rakkaita ihmisiä saa ja pitääkin olla ikävä. Kyse on siitä, osaako sen kääntää voimavaraksi.

Mulla itselläni koti-ikävä ei ilmene yleensä itkemisenä tai ns. ”romahduksina”. Mulla se on enemmän tyhjyyden tuntua, ajoittaisia unia koto-Suomesta ja hetkittäistä alakuloisuutta. Mun lääke siihen on kuitenkin se, että koitan pitää itseni mahdollisimman kiireisenä. Vaikka en kamalasti urheilun perään ole ikinä ollutkaan, niin täällä pelaan käsipalloa kahdesti viikossa. Kun mukaan lasketaan pitkät koulupäivät, ei mulle oikeastaan jää hirveästi aikaa pohtia millaista elämä olisi Suomessa enkä oikeastaan haluakaan. Olen tosi onnellinen täällä ja tuntuu, että päivät ja viikot vierivät ohi ihan yhdessä hujauksessa. Juurihan olin suunnittelemassa ”kolmen kuukauden kuulumispostausta” ja nyt onkin hupskeikkaa vierähtänyt lähes neljä kuukautta siitä, kun astuin lentokoneeseen. Käsittämätöntä.

Tulevina viikkoina luvassa täällä blogin puolella on asiaa ranskalaisesta joulusta, vähän pidempi kerronta reissusta Lontooseen ja mitä luultavammin myös hiukan Suomen ja Ranskan eroavaisuuksien pohtimista. Stay tuned!

Bisous,
Elisa