Hei, mitä sulle oikeesti kuuluu?

Tuota minulta kysyttiin viikko–kaksi sitten. ”Ihan hyvää” minä vastasin ja heitin hymynaaman perään. Enkä valehdellut, ihan hyvinhän täällä menee kokonaisuudessaan. On kuitenkin niin paljon asioita, joista olen täällä blogin puolella vaiennut ihan kokonaan, koska en ole halunnut antaa blogiani lukeville kavereille ja sukulaisille pienintäkään syytä huoleen tai pahaan mieleen. Se on ollut ehdottomasti yksi vaihtovuoden vaikeimmista asioista. Myöntää itselleen, että joskus on vain tosi kova koti-ikävä. Tai ettei elämä olekaan täydellistä. Eihän se ennenkään ole ollut eikä tule koskaan olemaankaan, kenelläkään, jonka takia päätin nyt avata suuni. 

Asun pienessä, noin 9000 asukkaan ranskalaiskylässä. Täällä on kaksi lukiota, julkinen ja yksityinen. Itse käyn yksityistä lukiota. Yksityistä lukiota käyvät kylän kaikki nuoret, joiden vanhemmat haluavat vaihtelevista syystä lapsensa käyvän maksullista koulua. Kouluni kuukausimaksu on noin 125e ilman kouluruokailua. Ruokailu maksaa sen lisäksi noin sata euroa kuukaudessa (5,5€ x 21 = 115,5€). Kustannuksia yksityisestä koulusta tulee siis vähintään 240e/per oppilas/per kuukausi. Omassa tapauksessani ranskalainen vaihto-oppilasjärjestö maksaa koulumaksun ja usein syön lounaan kotona host-siskojeni kanssa, joten pääsen itse onneksi aika vähillä kustannuksilla. (Joskin, koulumaksu maksetaan niistä rahoista, jotka itse on ennen vaihtovuotta järjestölle maksanut.)

Koulun oppilaiden vanhemmat ovat kaikesta päätellen siis jokseenkin varakkaita. Koulu on katolinen, joten tauluja pyhimyksistä ja puisia ristejä on ihan joka luokassa. Lyhythihaiset paidat, hameet ja shortsit ovat koulussa ehdottomasti kielletty. Samoin hiusten värjääminen, puhelin ja muut sähköiset välineet koulun alueella. Koulun piha on kuitenkin todella nätti ja siellä on erikseen koulun ylläpitämä kahvila ja kirjasto, joka kompensoi hyvin muuten karua kouluympäristöä.

Koulua ympäröi korkea metalliaita ja kouluun pääsee sisälle vain tiettyinä kellonaikoina, kun aidan portti on auki. Jos sen aikavälin missaa, voi seuraavaa joutua helposti odottamaan kaksikin tuntia. Portti on koulussa suuren terroristiuhan takia, sillä kaupunkini laidalla on yksi Ranskan radikalisoituneimmista moskeijoista. Koulun sisään ja ulos kulkemiseen tarvitaan sähköisen järjestelmän varmistama kuvallinen henkilöllisyystodistus.

Syy, miksi puhun koulusta niin paljon on se, että vietän siellä lähes 1/2 vuorokaudesta: 8-18:30 päivittäin. Koulussa on todella tiukka kuri ja opettajat pistävät minut todella koville opiskelun suhteen. Teen kaikki samat kokeet, samat läksyt ja olen kaikilla samoilla tunneilla kuin kaikki luokkakaverini – jopa työskentelyni arvostellaan samalla asteikolla kuin ranskalaisilla oppilailla. Tästäkin huolimatta keskiarvoni pyörii 12/20 hujakoilla, mikä Ranskassa vastaa ihan normaalia keskitasoa. Arvosteluasteikko on Ranskassa 1-20.

Opettajat kuitenkin nälvivät koko ajan mitä oudoimmista syistä. Minulle saatetaan humauttaa esimerkiksi siitä, etteivät arvosanani ole tarpeeksi hyviä tai vaikka siitä, että kirjoitin VAIN kaksi tai kolme paperia tekstiä esseekokeeseen. Heidän mukaansa se tarkoittaa, ettei minulla ollut mielenkiintoa kirjoittaa enempää tai että ranskan kieli ei kiinnosta minua. En saa opettajilta hetken rauhaa ja vaikka en ymmärrä tunnilla käsiteltävää aihetta, on minun pakko kirjoittaa kuulemani asiat ylös muistiinpanoihin. 

Nantesin linna. Täällä olimme tyttöjen kanssa käymässä, kun menimme Nantesiin. ©Smerikal

©Smerikal

Kaikkien näiden tekijöiden seurauksena tunnen koko ajan olevani arvioitavana ja välillä jopa tuntuu, että olen ihan täysi idiootti. Tulee paha mieli, kun saamani arvosanat ovat muiden arvosanoja huonompia. Tai kun törmään tehtäviin, joita en yksinkertaisesti osaa tehdä. Välillä tuntuu, etten edistyisi edes ranskassa tarpeeksi, vaikka tänne tullessani osasin sanoa vain ”bonjour” ja ”baguette”. Ranskassa vaihto-oppilaita kohdellaan kuitenkin eri tavalla kuin Suomessa, sillä meihin ei varsinkaan pienessä kylässä ole totuttu. Omasta maasta tai kulttuurista kertominen on hyväksyttävää yleensä vain silloin, kun se on ranskalaista vastaavaa huonompi; ei ole stereotypia, että ranskalaiset ovat hyvin ylpeitä omasta kulttuuristaan. Sitä he todellakin ovat. Englantia ei keskivertoranskalainen halua puhua ollenkaan, vaan asiakaspalvelutilanteissa jättää joko palvelematta kokonaan tai vain jatkaa räpätystä ranskaksi. Tämä oli yksi niistä asioista, joka iski Ranskaan saapuessani aika kovaa.

Minusta tuntuu usein siltä, että älyni ei riitä. Ranskassa eläminen vaatii niin paljon enemmän, kuin vain ranskan kielitaidon; on osattava ajatella niin kuin ranskalaiset ajattelevat. Ns. ”näkymättömiä” kulttuurieroja on paljon. Suomalainen luonne tulkitaan hyvin usein ylimieliseksi ja hemmotelluksi, koska Ranskassa ei olla totuttu nuoreen, joka osaa toimia itsenäisesti. Minulle esimerkiksi huudettiin aluevalvojani kotona siitä, että hain itse nenäni niistämiseen paperia, kun räkä valui suunnilleen keskellä poskea. Oikea tapa olisi ollut pysyä sohvalla ja pyytää, saanko hakea paperia ja mitä luultavammin odottaa, että aluevalvoja itse hakee sen minulle. Tämän jälkeen olisi vielä pitänyt kiittää tuhannesti ja vasta sen jälkeen pyyhkiä räkä, joka jo tässä vaiheessa valuisi pitkin leukaa. Ongelmana on se, että ranskalaiset nuoret eivät ole lähellekään niin omatoimisia kuin suomalaiset. Esimerkiksi kukaan alle 18-vuotias ei saa lain mukaan Ranskassa edes kesätöitä, eikä kouluissa opeteta kyseenalaistamaan tai ajattelemaan itse, vaan kopioimaan tekstiä taululta. Tämä on yksi niistä asioista, joita kaipaan Suomesta valtavasti.

Emmehän me suomalaiset edes ole mikään porsasteleva junttikansa, joka kommunikoi murahduksin ja mulkaisuin, vaan oikeasti lämpimiä, ymmärtäväisiä ja kohteliaita ihmisiä. Ranskassa kohteliaisuusetiketti on kuitenkin todella erilainen – hyvin mekaaninen ja tunteeton. Se, että Suomessa sanotaan ”kiitos” paljon harvemmin tuo sanalle enemmän painoarvoa kuin sen jatkuva hokeminen jokaisessa tilanteessa. Kaupan myyjän kanssa keskustellessani saatan sanoa ”mercimercimerci” viisi tai kuusi kertaa, ennen kuin saan edes ostokseni pakattua laukkuun. Se kertonee tarpeeksi kohteliaisuusetiketin mekaanisuudesta.

Minä en koskaan ole ollut ihminen, joka kuuntelee muiden mielipiteitä itsestäni. Täällä kuitenkin olen tilanteessa, jossa vaihto-oppilas –statukseni takia minun on pakko miellyttää lähes kaikkia ympärilläni olevia ihmisiä (aluevalvojaani, kouluani ja opettajiani sekä tietenkin isäntäperhettäni). Tunteet ja asiat, joista haluaisin puhua kasvotusten jonkun kanssa, patoutuvat ja purkautuvat usein itkemisenä kun kukaan muu ei ole katsomassa. Tyhmät jutut, kuten esimerkiksi se, että joku haukkuu rumaksi, iskevät ihon alle ja kovaa. Suomessa saattaisin vain kohauttaa olkapäitäni ja jättää asian sikseen, mutta täällä kommentit tuntuvat jotenkin paljon pahemmilta. Myös isäntäperheen vaihtaminen alkusyksyllä ja tammikuun alussa tuntuivat aikoinaan maailmanlopulta, vaikka kumpikaan niistä ei ollut minun syyni tai liittyneet juuri ollenkaan minuun.

Kaikista näistä asioista huolimatta ajattelen sitä, kuinka omalla tavallaan ihanaa ja erilaista täällä on. Tai sitä, kuinka vähän vaikeammistakin ajanjaksoista on aina selvitty. Osa minusta aidosti ajattelee, etten millään haluaisi kahden kuukauden jälkeen edes lähteä. Tuntuu, että olen lähentynyt perheeni kanssa niin paljon näiden kuluneiden kuukausien aikana. Ei meillä ole perheessäni ollut tapana sanoa suoraan, että minä rakastan sinua. Vaihtovuoden aikana olen kuullut sen kuitenkin varsinkin pikkusiskoltani ihanan monta kertaa.

Lukioni koulurakennus muistuttaa paljon kirkkoa lasimaalauksineen ja pienine ikkunoineen.

Linnut visertävät. On vasta huhtikuu, mutta kesä on täällä jo täydessä vauhdissa. Nään pieniä lintuja, jotka ovat lentämässä ulos pesästään. Yksi niistä taiteilee räystään reunalla eikä millään uskalla lähteä. Lopulta se kuitenkin uskaltaa, vaikka ensimmäinen lento ei sujukaan ihan sen kuvittelemalla tavalla; ajan kanssa se oppii lentämään itse yhä paremmin ja paremmin. Tuo pieni linnunpoikanen muistuttaa minua itsestäni. Kuinka tietämätön sitä oli, kun vaihtoon lähtemistä silloin joskus mietti – tuntuu, että olen oppinut arvostamaan näiden seitsemän kuukauden aikana pieniäkin asioita, kuten vapautta sanoa mielipiteeni, vapautta kyseenalaistaa ja vapautta näyttää täysin tunteeni. Mahdollisuutta halata ihmisiä, joita rakastaa. Ja kuulla, että joku rakastaa. Ilo, joka leviää sormenpäästä varpaisiin, kun itselle tärkeä henkilö lähettää kirjeen. Pitkät viestit. Tämänkaltaiset päivät, kun on ystävä, joka viettää päivän kanssani. Aurinko, kukat, linnut. Hetken rauhallisuus. 

À prochaine, bisous,
Elisa