Valehtelisin jos väittäisin

Valehtelisin, jos väittäisin tämän kirjoituksen kuuluvan täysin vaihtovuotta käsittelevään blogiini. Olen vain yksinkertaisesti liian laiska luomaan mitään uutta kanavaa ajatusteni ja elämäni purkamiseen. Lisäksi joskus aidosti ajattelen, että vaihtovuosi liittyy kaikkeen ja kaikki liittyy vaihtovuoteen. Voinkin laveasti ottaen määritellä, että tämä kirjoitus käsittelee elämääni vaihtovuoden jälkeen tai jotain. Mikä tahansa hyvä syy jäsennellä ajatuksia ja purkaa se kaikki, mitä on kielen päällä, kelpaa.

Nyt, kesäloman juuri alettua voin todeta toisen lukiovuoden menneen ihan hyvin. Minua jännitti Ranskasta palatessani se, että joutuisin pian kohtaamaan kaikki uudet luokkakaverit ja alottamaan uudestaan sellaisten aineiden opiskelun, joita en ollut edes ajatellut Ranskassa ollessani. Tälläisiä olivat paitsi kielistä ruotsi ja venäjä, myös esimerkiksi biologia, matematiikka ja filosofia vain muutamia mainitakseni. Jotkut aineet ja niissä pärjäämiseni ylitti kaikki odotukseni, mutta esimerkiksi venäjän opiskelusta luovuin kokonaan. Olen aina ollut määrätietoinen – lähes pakkomielteinen – koulunkäynnin suhteen, mutta tuntuu, että Ranskassa olo antoi suomalaiselle koulutukselle jotenkin uudet kasvot ja opetti arvostamaan sitä kaikkea, mitä suomalaiseen lukiokoulutukseen kuuluu. Opiskeluni sai täysin uuden otteen lopetettuani turhan lintsaamisen ja menemään tunneille silloinkin, kun kaikista vähiten huvitti. Hyvästä koulumenestyksestäni huolimatta juuri lintsaaminen oli aina ollut suurin ongelmani, ihme kyllä. Nykyään se taitaa olla kyvyttömyyteni höllätä ja ajatella omaa hyvinvointiani välillä.

Määrätietoisuus ja ajatteluni kypsyminen jollain tasolla on vaikuttanut myös ihmissuhteisiini. Ja kun sanon näin, tarkoitan, että se toden totta on muuttunut paljon. En vaihtovuoden aikana tajunnut ajattelevani tai asennoituvani eri lailla mihinkään, mutta palatessani takaisin vanhoihin ympyröihin kotimaahan se valkeni kuitenkin aika nopeasti. Jotkut ystävistäni mukaan lukien silloinen paras ystäväni oudoksuivat niin sanottua ”uutta minää”, mutta näiden ihmisten mielipiteiden kanssa oppi elämään. Minua ei oikeastaan edes kiinnosta enää samalla tavalla mitä ihmiset minusta ajattelevat ja koen jopa kypsyneeni hiukan. Tätä muutosta kuvaa hyvin se, että alun alkaen aloitin tämän blogin saadakseni kanavan jossa voin kertoa uuden elämän hienoudesta, nykyään vain aidosti purkaakseni ajatuksia. Lähdin vaihtoon paetakseni ongelmiani, en 100% puhtaasta tahdosta tutustua uusiin ihmisiin ja kulttuureihin. Minä-minä -ajattelu on onneksi nykyään suurimmaksi osaksi jo mennyttä elämää.

Olen tämänkin kesän töissä Nuutajärven kartanolla. Olin keväällä niin väsynyt ja minulla oli niin paljon kaikkea, etten edes kerennyt ajattelemaan työnhakua tai uutta kesätyöpaikkaa. Tuntui turvalliselta jatkaa paikassa, josta tietää varmasti saavansa koko kesäksi työpaikan, joustavat työajat ja varman tulonlähteen. Viikon jälkeen en osaa yhtään sanoa, tulenko katumaan päätöstäni vai olenko tähän tyytyväinen.

Tässä lienee suurin ongelma, jonka kanssa nykyään kamppailen: en uskalla ryhtyä mihinkään uuteen. En uskalla tehdä päätöksiä ja pelkään elämässä tapahtuvia isoja juttuja. Minulla on aina ollut jonkin verran ongelmia itseeni luottamisen suhteen, mutta vaihtovuoden ja siellä kokemani osoittelun jälkeen koen kaiken pahentuneen entisestään. Koen olevani huono sosiaalisissa tilanteissa ja mitä tahansa päätöksiä vaativissa tilanteissa: en usko pystyväni mihinkään ja tyydyn helpoimpaan mahdolliseen ratkaisuun, mistä toki ruodin itseäni jälkeen päin. Miten muutenkaan. On helpompi kuunnella muita kuin ajatella itse aidosti sitä, mihin pystyy tai mitä on.

Viime kuukaudet ovat olleet raskaita. En vaihdosta palattuani koskaan (siis vielä tähänkään päivään mennessä) ole osannut asettua "uuteen" elämääni. En koko lukuvuoden aikana tutustunut hirveän hyvin luokkakavereihini enkä jaksanut jutella ihmisille itsestäni, kokemuksistani tai mielenkiinnonkohteistani. Kaikesta tyhjänpäiväisestä lätinästä ja itsensä korostamisesta on tullut yksi iso kirosana minulle – ihmiselle, joka ennen käytti tunteja oman elämänsä läpikäymiseen kymmenien eri ihmisten kanssa. Tänään ajaessani töistä kotiin vertasin mielessäni hoitaneeni elämääni ja mieltäni vähän niin kuin julkinen sektori hoitaa teitä ja infraa laitakylillä – jos tiessä on reikiä, tietä ei lähdetä paikkaamaan vaan isketään ensi hätään vain kyltti, joka varoittaa töyssyistä. Nopeutta saatetaan vähän laskea, mutta eteenpäin on pakko mennä. Kuoppia voi väistellä jonkun aikaa, mutta jossain välissä on pakko palata takaisin ja reiät on paikattava. Se, miten paikkaaminen tehdään vaikuttaa suuresti siihen, joutuuko palaamaan paikkaamaan reikiä yhä uudestaan vuosien saatossa. Voin sanoa, että minä en ainakaan ole onnistunut paikkaamaan omiani yhtään oikein. Taas olen tilanteessa, jossa seison kuopan edessä ja mietin, mitä tällä kertaa kokeilisin.

Jotkut hukuttavat ajatuksensa puhumalla muille, jotkut pitävät asiat itsellään. Jotkut juovat rauhoittaakseen tunnemyrskyn, jotkut pitävät itsensä kiireisenä. Minun ensiaskeleeni oman itseni ja ajatteluni määrittämiseen löytyi niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin muutaman sometilien poistamisesta. Poistettuani lopullisesti julkisen Instagramini ja Snapchatin hetkellisesti minun ei tarvinnut elää itselle rakentamaani kaksoiselämää ja minulla oli aikaa olla rehellinen itselleni. Funny, right?

Ja lakkiaisjuhlissa kaikista kauimpaa karttamani kysymys: mitä aion tehdä tulevaisuudessa? Olkaa joku hyvä ja vastatkaa puolestani. Muuten joudun varmaan tyytymään johonkin huonoon lohkaisuun jossa totean, että kaikkea voi yrittää, heh-heh ja niin edelleen. Varmaa on, että menen syksyllä harjoitteluun Verkkouutisille keväällä saamani kirjoituskilpailun voiton ja verkkoblogistin työn johdosta. Kesän jälkeen alkaa myös koko teini-ikäni painajainen, yo-rumba, johon valmistautuminen pitäisi aloittaa viikonlopun jälkeen kunnolla. Toivon, että lukioni opettajat onnistuvat rohkaisemaan minua sen verran, että uskallan edes vähän luottaa itseeni niiden suhteen. Näiden kahden asian korrelaatio on olematon eikä varsinkaan ensimmäisellä ole välttämättä mitään tekemistä tulevaisuuteni kanssa, mutta toisaalta hakuammunta on aina parempi vaihtoehto kuin laakereilla lepääminen.

Lisäsin tähän blogiin osion, johon voin koota säännöllisen epäsäännöllisesti mieleeni töissä pulpahtavia lausahduksia tai ajatusleikkejä. Miksi? Jos en päivitä Instagramia tai mitään muutakaan "korkean kynnyksen somea" niin ta-daa, täältä voi helposti seurata mitä ihmeellisessä mielessäni pyörii. Voin luvata, että vaikka noista ajatuksista kaikki voi tuntua aluksi yksinkertaiselta, niin niissä kaikissa on joku syvempi ja mielenkiintoisempi twist kun tarpeeksi pohtii ja pyörittelee. Ainakin, jos itse ajattelijan mieli on tarpeeksi twisted ja syvä. Cogito ergo sum ja niin edelleen.

Koska parhaat taideteokset jättää aina ajattelemaan ja rikkoo jollain tavalla normeja, niin taidan päätyä jättämään tämän tekstin ihan kokonaan ilman fiiliksien tai elämän yhteenvetoa tai loppua. Totuus on, etten osaa. Ehkä se onkin tämän koko tekstin ironia.

Vaihtovuoden monet kasvot

558 päivää siitä, kun lähdin Ranskaan; 283 päivää kotiinpaluusta. Huhtikuussa vielä uhosin kirjoittavani monta postausta ennen kotiinpaluutani, mutta koskaan en kuitenkaan kirjoittanut mitään. Miksi en?

En kirjoittanut mitään, koska olin koko viimeisen Ranskassa vietetyn kuukauden henkisesti aivan loppu. Viimeisessä julkaistussa blogipostauksessani kerroin olevani aikalailla "done" ja että kaikki tuntuu olevan jo nähty ja koettu, enkä valehdellut tuolloin fiiliksistäni yhtään. Julkaisin viimeiset Ranskan blogipostaukseni asuessani pääsiäisloman ajan ystäväni luona, ja oman perheen luo palaaminen loman jälkeen oli paljon raskaampaa kuin oletin. Minulla oli vaihtovuoden lopussa paljon ongelmia perheeni kanssa, ja koulussakin oli välillä sukset ristissä opettajien kanssa. En väitä olevani syytön ja olisin varmasti voinut tehdä asioita toisinkin, mutta suurin ongelma piili kuitenkin henkilökemioissa ja tilanteessa, johon tahtomattani jouduin.

Kuten jo tammikuussa kerroin, jouduin vaihtamaan isäntäperhettä katolisen isäntäperheen luota eri kaupunkiin. Samalla vaihtui myös koulu ja kaikki muu, johon oli puolen vuoden aikana tottunut. Jouduin aloittamaan alusta koulussa, jossa minun oletettiin Ranskassa viettämäni ajan perusteella puhuvan jo täydellistä ranskaa ja sopeutuvan kaveriporukoihin, jotka olivat tänä aikana muodostuneet. Lisäksi uudessa koulussani minut laitettiin poikkeuksellisesti host-siskoni kanssa samalle luokalle, mikä ei todellakaan ole yleinen tapa: oma tarinani ehkä selittää, minkälaisia tilanteita sillä yritetään välttää.

Opin koulua vaihdettuani nopeasti, että host-siskoni oli viimeisen vuoden ajan ollut pahasti kiusattu koulussamme. Hänellä ei ollut kuin yksi tai kaksi kaveria oman kaksoissiskonsa – ja alussa myös minun – lisäksi, joka ei kuitenkaan minua haitannut. Olimme aluksi aina kahdestaan, mutta tutustuessani muihin kouluni vaihtareihin sekä muihin luokkani oppilaisiin, aloin viettämään aikaa myös heidän kanssaan. Ilmeisesti onnistuin valitsemaan host-siskoni mielestä huonot tai epäsuositut ystävät tai muuten vain suututtamaan hänet sillä, että halusin tutustua myös muihin luokkalaisiini, koska hän lopetti kanssani ajan viettämisen koulussa alun jälkeen vähitellen kokonaan. Vaihtovuoteni lopussa hän oli mukana porukassa, joka heitteli minun ja tanskalaisen ystäväni päälle ruokailussa leivänpaloja ja piti minulle mykkäkoulua niin koulussa kuin kotonakin. Vaikka toivotin hyvät huomenet joka aamu ja tein kaikki kotityöt hänen puolestaan, en saanut minkäänlaista yhteyttä häneen. Enkä monen kuukauden pohdinnan jälkeenkään tiedä syytä – ehkä olin liian kaverillinen sellaisten oppilaiden kanssa, joista hän ei pitänyt, tai en ollutkaan sellainen, jollaiseksi hän minut kuvitteli suostutellessaan vanhempansa ottamaan vaihto-oppilaan. Joka tapauksessa, kurjalta se tuntui.

En koskaan eläessäni ole tuntenut oloani yhtä onnettomaksi kuin vaihtovuoteni viimeisenä kuukautena. Tuntui, etten päässyt arvostelusta ja kiusaamisesta eroon missään, kun pahin kiusaajani oli oma host-siskoni. Kun opettaja luokassa kovaan ääneen moitti minua huonosta koetuloksesta, vieri tieto aina myös hostvanhempieni ja aluevalvojani korviin siskoni kautta. Jatkuvasti arvostelun kohteena oleminen oli uuvuttavaa opiskeltavista asioista puhumattakaan:

Esimerkiksi Ranskan kirjallisuuden (litteraire francaise) tunneilla käsittelimme Nicolas-François Guillardin oopperaa, Électreä. Kyseinen ooppera on kirjoitettu 1600-1700-luvuilla, eikä sitä ole modernisoitu (tai jos onkin, niin sitä versiota ei tunneilla käsitelty). Jokaisella varmaan on jonkinlainen mielikuva suomen kielestä tai englannin kielestä 1600-luvulla. Se on vanhaa kieltä, joka on aivan älyttömän työlästä lukea - eikä vanha ranska ole mikään poikkeus. Onko kukaan ikinä kuullut, että Suomeen tullut vaihtari laitettaisiin opiskelemaan Agricolan tekstejä, joista harva suomalainenkaan lukiolainen ymmärtää mitään? Ei taatusti ole, sillä se on aivan naurettavan kohtuuton vaatimus. Minun kuitenkin odotettiin lukevan, ymmärtävän ja analysoivan tätä vanhalla ranskalla kirjoitettua oopperaa, ja vielä sanasta sanaan kirjoittavan siitä katkelmia lähes joka tunti pidettäviin kokeisiin. Meno oli samanlaista ranskan tunneilla. Sonetteja Helenille on Ronsardin 1500-luvulla kirjoittama teos, jota analysoitiin viikkotolkulla. Siinä ajassa missä muut olivat analysoineet yhden sonetin, minä olin vasta saanut sen käännettyä jotenkin itselleni ymmärrettäväksi. Kerroin myös aiemmassa postauksessani siitä, että minulle saatettiin huomauttaa esimerkiksi siitä, että kirjoitin VAIN kaksi tai kolme paperia tekstiä esseekokeisiin. Jokainen voi koittaa arvata miltä tuntuu, kun yrittää parhaansa, eikä koskaan saa työstään minkäänlaista kiitosta tai arvostusta. Pahinta oli kuitenkin se väsymys, joka kertyi kahdeksasta iltakuuteen kestävistä koulupäivistä viikon aikana. Kouluarki ja kaikki kertomani voi kuulostaa absurdilta, mutta ranskalaisille se on jokapäiväistä todellisuutta.

Yksi surkuhupaisimmista (ja eniten ranskalaisesta mentaliteetistä kertovista) tilanteista oli, kun maantiedon tunnilla opettajamme väitti Tukholman olevan Suomen pääkaupunki. Tein ehkä virheen viitatessani, mutta ajattelin, että voisin korjata opettajan virheellisen tiedon. Opettaja ei kuitenkaan millään hyväksynyt vastaustani – olisihan se ihan ennenkuulumatonta myöntää oma virheensä – eikä päästänyt minua syynistä, ennen kuin myönnyin opettajan mielipiteeseen ja sanoin hänen olevan oikeassa. Seuraavassa jaksoarvioinnissa sain kuulla luokanvalvojaltani, kuinka ylimielinen olen hänen tunneillaan, ja yleisesti, ollut. Sanottakoon vielä, että Ranskassa maantiedon opettajat ovat aina yhdistelmäopettajia, sillä historia ja maantieto, histoire-géo, opetaan aina yhdessä. (Lieneekö Tukholma pinttynyt hänen aivoihinsa historiasta, mutta mitään järkeä hänen perusteluissaan ei ollut. Saattoi olla, että hän huomaamattaan sanoi väärin, mutta ei yksinkertaisesti halunnut antaa minun olla oikeassa.)

Vaihdon aikana tapahtuneiden asioiden käsittely ja ennen kaikkea niistä puhuminen on ollut minulle äärimmäisen vaikeaa siitä saakka, kun palasin Suomeen. Eniten minua on hävettänyt se, ettei viimeisestäkään vakiperheestäni tullut minulle sitä paljon puhuttua "toista kotia". Tämän tekstin saaminen kokoon ja asioista kertominen on ollut ikään kuin vanhojen arpien availua, ja vaikka olenkin iloinen saadessani nykyään vapaasti kirjoittaa kokemuksistani, tuntuu näistä kertominen edelleen jollain tapaa syylliseltä. Vaihtovuoden aikana aluevalvojani ja ranskalainen vaihto-oppilasjärjestöni teki hyvin selväksi, että perheen vaihtaminen ja ongelmat johtuivat lähes yksinomaan opiskelijasta. Esimerkiksi se, että host-isäni toistuvasti penkoi toisessa perheessäni alusvaatelaatikoitani salaa minun ollessa koulussa, oli myös minun vikani: aluevalvojani kuittasi kertoessani tästä, että Ranskassa oma tila on eri asia kuin Suomessa. Ymmärrän toki, mutta ihan jokaisessa tapauksessa ei voi vedota kulttuurieroihinkaan.

Huh.

Vaihtovuosi kokonaisuudessaan oli kuitenkin arvokas kokemus. Vuosi vieraassa maassa ennen kaikkea kasvattaa, mutta myös opettaa: sekä itsestään että muista. Kaikkea vaihtovuoden aikana kokemaansa on niin vaikea selittää, mutta ainakin minut parhaiten tuntevat ihmiset ovat huomanneet, miten paljon olen vaihdosta tultuani muuttunut ihmisenä. Koska rakastan analysoimista ja aihe on pyörinyt mielessäni jo useita kuukausia, voisin myös jossain vaiheessa kirjoittaa siitä tänne. Tärkeintä itselleni on, että uskallan ja saan kirjoittaa kokemastani suodattamatta kaikkea vaaleanpunaisten lasien läpi.

Summa Summarum. Vaihtovuosi ja sen onnistuminen riippuu niin paljon siitä, millaisia ihmisiä tapaa ja ennen kaikkea siitä, millainen ja kuinka sopiva oma host-perhe sattuu itselle olemaan. En vaihtoon lähtiessäni edes osannut kuvitella, mitä kaikkea, hyvää ja pahaa, tulisin kokemaan. Vuoden ajalta on niin paljon hyviä kokemuksia ja niin paljon rakkaita ihmisiä, etten koskaan voisi katua päätöstäni lähteä, vaikka niin moni asia olisi voinut mennä toisinkin.

Kohta Suomessa..?

Mun vaihtovuodesta on enää reilu kuukausi jäljellä, mikä on ihan hullua. Tuntuu kuin siitä olisi vasta ihan hetki, kun olin vielä kotona odottelemassa sijoitustietoja vaikka tosiasiassahan siitä on jo melkein kahdeksan kuukautta. On älyttömän vaikea tajuta, että se vaihtovuosi, mitä niin kauan odotti, alkaa oikeasti olla jo takana.

Oliko tämä vuosi sitten sitä, mitä odotin? Kyllä ja ei. Oliko se kaiken sen odottamisen arvoista? Ehdottomasti.

Tuleville vaihtareille aina sanotaan, ettei pidä odottaa mitään ja se on todellakin paras neuvo, jonka voi ennen vaihtovuotta antaa. Kun itse tänne lähdin, ajattelin, että tulevana vaihtovuonna näkisin ihan hirveän paljon Ranskaa, oppisin kieltä ikään kuin vain samalla ja että opiskelu olisi samanlaista kuin meidän vaihto-oppilailla Suomessa. Arvioni meni metsään pahan kerran: Muistellaan hieman kuluneita kuukausia.

Lähtövalmennuksesta päällimmäisenä mieleen jäi puhe, jossa meille kerrottiin, että isäntäperheen vaihtaminen on mahdollista jos jotain ongelmia syntyy. Tuolloin vielä ylimielisesti ajattelin, että minulle ei ainakaan tule mitään syitä, miksi perhettä pitäisi vaihtaa. Ja koko alkusyksyn ajattelinkin niin, koska tulin host-äitini kanssa niin hyvin juttuun ja perheeni tuntui sillä tavalla kotoisalta. Siitäkin huolimatta, että ranskan kieleni takkusi – tai ei takunnut – vaan ei yksinkertaisesti luonnistunut ollenkaan. Ensimmäinen kuukausi meni lähestulkoon ”Moi, miten menee?” ”Tämä on kissa” ”minulla on kylmä” -tyyppisten lauseiden opetteluun. Pikkuhiljaa kielitaito kuitenkin kehittyi, joskin ranskaksi ajatteleminen väsytti valtavasti vielä useita kuukausia myöhemminkin. Muistan perjantai-iltapäivät kun palasin kouluun neljän aikoihin iltapäivällä ja nukahdin sänkyyni samantien. Muutaman kerran heräsin siitä vasta seuraavana aamuna.

Host-äidin suhdeongelmat ja auto-onnettomuudesta johtuneet mielialanvaihtelut johtivat kuitenkin lokakuun lopussa siihen, että perhettä oli pakko vaihtaa varsin nopealla aikataululla. Siitä hetkestä alkoi ehkä elämäni rankimmat kolme kuukautta vahvasti katolisessa isäntäperheessä, jossa pystyin keskittymään lähes yksinomaan vain koulunkäyntiin ja kotitöihin. Tätäkään ajanjaksoa en kuitenkaan vaihtaisi pois, sillä kehitys, mikä ranskan kielitaidossani noiden kuukausien aikana tapahtui, oli valtaisa. Host-perheen äidin kanssa vietetyt satukirjatuokiot maksoivat siis itsensä takaisin.

Joulukuun läpi kantava teema oli koti-ikävä. Host-perheeni meni Pohjois-Ranskaan jouluksi poikansa luokse ja itse menin jouluksi väliaikaiseen perheeseen. Tämä johtui siitä, ettei pojan uudessa asunnossa yksinkertaisesti ollut tarpeeksi tilaa kaikille – emme olisi kaikki kuusi mahtuneet nukkumaan saman katon alla. Ikävältähän se tuntui, varsinkin kun olisin kovasti tahtonut mukaan, mutta senkin yli onneksi päästiin. Tammikuussa aloin kaivata sisaruksia ja tunsin oloni todella usein yksinäiseksi ja perheenvaihto alkoi pyöriä mielessä. Tammikuun lopussa vaihdoin nykyiseen perheeseeni.

Minulla vastaan tuli vaihtovuoden aikana ehkä normaalia enemmän vaikeuksia ja ne ottivat välillä todella koville, mutta vasta ne kohdatessani oikeasti tajusin mitä sillä tarkoitettiin, kun sanottiin, että ei saa luovuttaa. Vaikka kuinka pahalta noina hetkinä tuntui niin aina piti vain jatkaa eteenpäin ja uskoa siihen, että kaikki muuttuu taas paremmaksi. Ja niinhän siinä aina kävikin. Tämä vuosi on todellakin opettanut miten olla luovuttamatta pahassakin paikassa, koska mitään muuta vaihtoehtoa en itselleni antanut. Ja tämä on vain yksi esimerkki niistä kymmenistä tavoista, miten vaihtovuosi on minua muuttanut.

Yhdessä vaiheessa mietin paljon olenko "onnistunut" vaihto-oppilaana. Jotain hyötyä näistä perheenvaihdoksista kuitenkin on ollut: olen nähnyt monenlaista elämää yhden talouden sijaan. Kavereita minulla on sekä entiseltä että nykyiseltä paikkakunnalta, ja tiedän, että tulen heidän kanssaan pitämään yhteyttä tämän vuoden jälkeenkin. Yksi ensimmäisen paikkakuntani kavereista innostui suomalaisesta kulttuurista ja Robinista (god knows why) niin paljon, että hän alkoi opiskella suomea. 

Ranskan puhuminen on ehkä edelleenkin välillä takeltelevaa ja suomiaksentti on ja pysyy, mutta ranskan ymmärtämisessä kuultuna tai luettuna ei ole enää minkäänlaista ongelmaa. Olen tyytyväinen siihen, että päätin valita ranskan englanninkielisen maan sijaan. Nyt puhun sujuvasti yhtä uutta, Suomessa ehkä vähemmän opiskeltua kieltä.

Ranska-elämää on tänään jäljellä tasan 36 päivää ja sille ajalle minulla on vielä paljon suunnitelmia. Jonkin aikaa sitten minua vielä ahdisti kovaa vauhtia lähenevä kotiinlähtö, mutta nyt ajatukset ovat melkein päinvastaiset. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että alan olemaan aikalailla done. Ei siis mitenkään huonolla tavalla, minusta vain tuntuu, että kaikki alkaa olla jo koettu ja nähty ja olen valmis kääntämään sivua. Kaipuu vapautta, ruisleipää, Suomen kesää ja kaikkea muutakin kotoisaa ja suomalaista kohtaan on vaan jo niin kova. Onhan ajatus kotiinpaluusta ja varsinkin seuraavasta kouluvuodesta aika pelottavakin, mutta olen kuitenkin valmis siihen. Ajatus siitä, että pääsen taas opiskelemaan omalla kielelläni (ja osoittamaan olevani jokseenkin viisas) kutkuttelee kivasti ajatuksien perukoilla.

Näillä fiiliksillä siis tulevaa, viimeistä kuukautta kohti. Palataan taas seuraavan postauksen parissa!

Terkuin, 
Elisa

Pääsiäisloma Les Sables-d'Olonnessa (week 2)

Toinen lomaviikko hujahti ohi ihan yhtä nopeasti kuin ensimmäinenkin. Jaden vanhemmat ja mummi lähtivät sunnuntai-iltana takaisin ykkösasunnoilleen alkavasta työviikosta johtuen, mutta me Jaden kanssa jäimme kesäasunnolle vielä torstaihin asti. Saman päivän iltana Jaden täti (hänen äitinsä sisko, isovanhempien toinen tytär) tulivat muutamaksi päiväksi miehensä ja kaksivuotiaan lapsensa kanssa käymään. Päivien mittaan meillä kävi myös muita vieraita, ja iltaa vietettiin usein takkatulen ääressä jutellen ja viiniä juoden. Jaden täti perheineen lähti asunnolta varhain keskiviikkoaamuna, jonka jälkeen jäimme pariksi yöksi Jaden ja hänen vaarinsa kanssa kolmistaan.

Kulunut viikko on ollut hirmuisen rentouttava. Alkuviikosta olimme kahtena peräkkäisenä päivänä rannalla ottamassa aurinkoa ja keskiviikkona aloittelin jo ihan vähän läksyjä. Keskiviikkoiltana tein myös Jaden kanssa makaronilaatikkoa, josta myös hänen vaarinsa tykkäsi ihan hirmuisen paljon! Viiden hengen annoksesta jäi ihan pikkaisen yli, ja se otettiin talteen Jaden mummia varten. Tuntui tosi hyvältä itsekin syödä makaronilaatikkoa näiden kahdeksan Ranskassa vietetyn kuukauden jälkeen! Kokatakaan en ole saanut hetkeen. Torstaina lähdimme iltapäivällä Jaden isovanhempien ykkösasunnolle Nantesiin, jossa Jaden mummi jo meitä odottelikin. Makaronilaatikon ohjeen kirjoitin ranskaksi hänen reseptikirjaansa illalla nimellä ”macarons dans une boîte”, makaronit laatikossa.

Ihailen ranskalaisten taitoa nauttia elämästä. Arki on Ranskassa hyvin raskasta, mutta sitä tasapainottavat vastaavasti pitkät ja rentouttavat lomat. Söimme kahtena päivänä viikon sisään ulkona (yhtenä iltana kiinalaista, toisena pitsaa ja pastaa italialaisessa ravintolassa) ja joka aterialla  juotiin viiniä. Pitkät ja rentouttavat aamut auringonpaisteessa terassilla vaihtuivat päivän mittaan suoraan lounaaksi, ja ruokana oli joka päivä jotain uutta grilliruokaa (makkaroita, bratwursteja, pihvejä, kanaa) ja jälkiruuaksi kakkuja ja leivoksia. Jos minä jotain lomalla olen tehnyt, niin syönyt – samaa mieltä taitaa olla vaakakin. Ranskalainen pääsiäinen on hyvin vapaamuotoinen, eikä eroja Suomen vastaavaan oikeastaan ole. Ainoa hauska pikku eroavaisuus ranskalaisessa pääsiäisessä on, ettei suklaamunia muni kukko tai kana – vaan kirkonkellot. Tämä juontaa juurensa yhteen tarinaan, joka suomeksi kuuluu kuta kuinkin näin.

Ranskassa kirkonkellot soivat joka päivä, paitsi pääsiäisenä. Silloin, pitkänäperjantaina ja pääsiäislauantaina, kirkolta ei kuulu ääntä, koska kellot ovat lähteneet reissuun: ne ovat lentäneet Roomaan. Kun ne sitten pääsiäissunnuntaina jälleen palaavat,  pudottavat ne lasten pihoille suklaamunia. Ja kokemukseni mukaan aikamoisen määrän.

Maisemia Les Sables-d'Olonnesta.

Kävimme torstaina myös ranskalaisella kirpputorilla. Mukaan tarttui Coldplayn Death and All His Friends -levy.

Keskiviikkona kaupunkia kiertäessä tuli poikettua myös Les Sables-d'Olonnen katoliseen kirkkoon.

Harmittaa hiukan palata arkeen. Viimeisen kahden viikon aikana on ollut niin kiireetöntä ja minulla on oikeasti ollut aikaa tehdä asioita, joista tulee hyvä olo: nukkua pitkään, kirjoitella blogia, tehdä ruokaa, lukea kirjoja. Juuri nyt Suomeen palaamisen ajatteleminen tuntuu ihan liian haikealta…

kaksi päivää lomaa jäljellä. Otan vielä näistä viimeisistä päivistä kaiken irti! Sunnuntaista tulee mielenkiintoinen, sillä silloin käydään Ranskan presidentinvaalien ensimmäinen kierros.

Näissä tunnelmissa tulevaa viikonloppua kohti,
bisous,
Elisa