Valehtelisin jos väittäisin

Valehtelisin, jos väittäisin tämän kirjoituksen kuuluvan täysin vaihtovuotta käsittelevään blogiini. Olen vain yksinkertaisesti liian laiska luomaan mitään uutta kanavaa ajatusteni ja elämäni purkamiseen. Lisäksi joskus aidosti ajattelen, että vaihtovuosi liittyy kaikkeen ja kaikki liittyy vaihtovuoteen. Voinkin laveasti ottaen määritellä, että tämä kirjoitus käsittelee elämääni vaihtovuoden jälkeen tai jotain. Mikä tahansa hyvä syy jäsennellä ajatuksia ja purkaa se kaikki, mitä on kielen päällä, kelpaa.

Nyt, kesäloman juuri alettua voin todeta toisen lukiovuoden menneen ihan hyvin. Minua jännitti Ranskasta palatessani se, että joutuisin pian kohtaamaan kaikki uudet luokkakaverit ja alottamaan uudestaan sellaisten aineiden opiskelun, joita en ollut edes ajatellut Ranskassa ollessani. Tälläisiä olivat paitsi kielistä ruotsi ja venäjä, myös esimerkiksi biologia, matematiikka ja filosofia vain muutamia mainitakseni. Jotkut aineet ja niissä pärjäämiseni ylitti kaikki odotukseni, mutta esimerkiksi venäjän opiskelusta luovuin kokonaan. Olen aina ollut määrätietoinen – lähes pakkomielteinen – koulunkäynnin suhteen, mutta tuntuu, että Ranskassa olo antoi suomalaiselle koulutukselle jotenkin uudet kasvot ja opetti arvostamaan sitä kaikkea, mitä suomalaiseen lukiokoulutukseen kuuluu. Opiskeluni sai täysin uuden otteen lopetettuani turhan lintsaamisen ja menemään tunneille silloinkin, kun kaikista vähiten huvitti. Hyvästä koulumenestyksestäni huolimatta juuri lintsaaminen oli aina ollut suurin ongelmani, ihme kyllä. Nykyään se taitaa olla kyvyttömyyteni höllätä ja ajatella omaa hyvinvointiani välillä.

Määrätietoisuus ja ajatteluni kypsyminen jollain tasolla on vaikuttanut myös ihmissuhteisiini. Ja kun sanon näin, tarkoitan, että se toden totta on muuttunut paljon. En vaihtovuoden aikana tajunnut ajattelevani tai asennoituvani eri lailla mihinkään, mutta palatessani takaisin vanhoihin ympyröihin kotimaahan se valkeni kuitenkin aika nopeasti. Jotkut ystävistäni mukaan lukien silloinen paras ystäväni oudoksuivat niin sanottua ”uutta minää”, mutta näiden ihmisten mielipiteiden kanssa oppi elämään. Minua ei oikeastaan edes kiinnosta enää samalla tavalla mitä ihmiset minusta ajattelevat ja koen jopa kypsyneeni hiukan. Tätä muutosta kuvaa hyvin se, että alun alkaen aloitin tämän blogin saadakseni kanavan jossa voin kertoa uuden elämän hienoudesta, nykyään vain aidosti purkaakseni ajatuksia. Lähdin vaihtoon paetakseni ongelmiani, en 100% puhtaasta tahdosta tutustua uusiin ihmisiin ja kulttuureihin. Minä-minä -ajattelu on onneksi nykyään suurimmaksi osaksi jo mennyttä elämää.

Olen tämänkin kesän töissä Nuutajärven kartanolla. Olin keväällä niin väsynyt ja minulla oli niin paljon kaikkea, etten edes kerennyt ajattelemaan työnhakua tai uutta kesätyöpaikkaa. Tuntui turvalliselta jatkaa paikassa, josta tietää varmasti saavansa koko kesäksi työpaikan, joustavat työajat ja varman tulonlähteen. Viikon jälkeen en osaa yhtään sanoa, tulenko katumaan päätöstäni vai olenko tähän tyytyväinen.

Tässä lienee suurin ongelma, jonka kanssa nykyään kamppailen: en uskalla ryhtyä mihinkään uuteen. En uskalla tehdä päätöksiä ja pelkään elämässä tapahtuvia isoja juttuja. Minulla on aina ollut jonkin verran ongelmia itseeni luottamisen suhteen, mutta vaihtovuoden ja siellä kokemani osoittelun jälkeen koen kaiken pahentuneen entisestään. Koen olevani huono sosiaalisissa tilanteissa ja mitä tahansa päätöksiä vaativissa tilanteissa: en usko pystyväni mihinkään ja tyydyn helpoimpaan mahdolliseen ratkaisuun, mistä toki ruodin itseäni jälkeen päin. Miten muutenkaan. On helpompi kuunnella muita kuin ajatella itse aidosti sitä, mihin pystyy tai mitä on.

Viime kuukaudet ovat olleet raskaita. En vaihdosta palattuani koskaan (siis vielä tähänkään päivään mennessä) ole osannut asettua "uuteen" elämääni. En koko lukuvuoden aikana tutustunut hirveän hyvin luokkakavereihini enkä jaksanut jutella ihmisille itsestäni, kokemuksistani tai mielenkiinnonkohteistani. Kaikesta tyhjänpäiväisestä lätinästä ja itsensä korostamisesta on tullut yksi iso kirosana minulle – ihmiselle, joka ennen käytti tunteja oman elämänsä läpikäymiseen kymmenien eri ihmisten kanssa. Tänään ajaessani töistä kotiin vertasin mielessäni hoitaneeni elämääni ja mieltäni vähän niin kuin julkinen sektori hoitaa teitä ja infraa laitakylillä – jos tiessä on reikiä, tietä ei lähdetä paikkaamaan vaan isketään ensi hätään vain kyltti, joka varoittaa töyssyistä. Nopeutta saatetaan vähän laskea, mutta eteenpäin on pakko mennä. Kuoppia voi väistellä jonkun aikaa, mutta jossain välissä on pakko palata takaisin ja reiät on paikattava. Se, miten paikkaaminen tehdään vaikuttaa suuresti siihen, joutuuko palaamaan paikkaamaan reikiä yhä uudestaan vuosien saatossa. Voin sanoa, että minä en ainakaan ole onnistunut paikkaamaan omiani yhtään oikein. Taas olen tilanteessa, jossa seison kuopan edessä ja mietin, mitä tällä kertaa kokeilisin.

Jotkut hukuttavat ajatuksensa puhumalla muille, jotkut pitävät asiat itsellään. Jotkut juovat rauhoittaakseen tunnemyrskyn, jotkut pitävät itsensä kiireisenä. Minun ensiaskeleeni oman itseni ja ajatteluni määrittämiseen löytyi niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin muutaman sometilien poistamisesta. Poistettuani lopullisesti julkisen Instagramini ja Snapchatin hetkellisesti minun ei tarvinnut elää itselle rakentamaani kaksoiselämää ja minulla oli aikaa olla rehellinen itselleni. Funny, right?

Ja lakkiaisjuhlissa kaikista kauimpaa karttamani kysymys: mitä aion tehdä tulevaisuudessa? Olkaa joku hyvä ja vastatkaa puolestani. Muuten joudun varmaan tyytymään johonkin huonoon lohkaisuun jossa totean, että kaikkea voi yrittää, heh-heh ja niin edelleen. Varmaa on, että menen syksyllä harjoitteluun Verkkouutisille keväällä saamani kirjoituskilpailun voiton ja verkkoblogistin työn johdosta. Kesän jälkeen alkaa myös koko teini-ikäni painajainen, yo-rumba, johon valmistautuminen pitäisi aloittaa viikonlopun jälkeen kunnolla. Toivon, että lukioni opettajat onnistuvat rohkaisemaan minua sen verran, että uskallan edes vähän luottaa itseeni niiden suhteen. Näiden kahden asian korrelaatio on olematon eikä varsinkaan ensimmäisellä ole välttämättä mitään tekemistä tulevaisuuteni kanssa, mutta toisaalta hakuammunta on aina parempi vaihtoehto kuin laakereilla lepääminen.

Lisäsin tähän blogiin osion, johon voin koota säännöllisen epäsäännöllisesti mieleeni töissä pulpahtavia lausahduksia tai ajatusleikkejä. Miksi? Jos en päivitä Instagramia tai mitään muutakaan "korkean kynnyksen somea" niin ta-daa, täältä voi helposti seurata mitä ihmeellisessä mielessäni pyörii. Voin luvata, että vaikka noista ajatuksista kaikki voi tuntua aluksi yksinkertaiselta, niin niissä kaikissa on joku syvempi ja mielenkiintoisempi twist kun tarpeeksi pohtii ja pyörittelee. Ainakin, jos itse ajattelijan mieli on tarpeeksi twisted ja syvä. Cogito ergo sum ja niin edelleen.

Koska parhaat taideteokset jättää aina ajattelemaan ja rikkoo jollain tavalla normeja, niin taidan päätyä jättämään tämän tekstin ihan kokonaan ilman fiiliksien tai elämän yhteenvetoa tai loppua. Totuus on, etten osaa. Ehkä se onkin tämän koko tekstin ironia.