558 päivää siitä, kun lähdin Ranskaan; 283 päivää kotiinpaluusta. Huhtikuussa vielä uhosin kirjoittavani monta postausta ennen kotiinpaluutani, mutta koskaan en kuitenkaan kirjoittanut mitään. Miksi en?
En kirjoittanut mitään, koska olin koko viimeisen Ranskassa vietetyn kuukauden henkisesti aivan loppu. Viimeisessä julkaistussa blogipostauksessani kerroin olevani aikalailla "done" ja että kaikki tuntuu olevan jo nähty ja koettu, enkä valehdellut tuolloin fiiliksistäni yhtään. Julkaisin viimeiset Ranskan blogipostaukseni asuessani pääsiäisloman ajan ystäväni luona, ja oman perheen luo palaaminen loman jälkeen oli paljon raskaampaa kuin oletin. Minulla oli vaihtovuoden lopussa paljon ongelmia perheeni kanssa, ja koulussakin oli välillä sukset ristissä opettajien kanssa. En väitä olevani syytön ja olisin varmasti voinut tehdä asioita toisinkin, mutta suurin ongelma piili kuitenkin henkilökemioissa ja tilanteessa, johon tahtomattani jouduin.
Kuten jo tammikuussa kerroin, jouduin vaihtamaan isäntäperhettä katolisen isäntäperheen luota eri kaupunkiin. Samalla vaihtui myös koulu ja kaikki muu, johon oli puolen vuoden aikana tottunut. Jouduin aloittamaan alusta koulussa, jossa minun oletettiin Ranskassa viettämäni ajan perusteella puhuvan jo täydellistä ranskaa ja sopeutuvan kaveriporukoihin, jotka olivat tänä aikana muodostuneet. Lisäksi uudessa koulussani minut laitettiin poikkeuksellisesti host-siskoni kanssa samalle luokalle, mikä ei todellakaan ole yleinen tapa: oma tarinani ehkä selittää, minkälaisia tilanteita sillä yritetään välttää.
Opin koulua vaihdettuani nopeasti, että host-siskoni oli viimeisen vuoden ajan ollut pahasti kiusattu koulussamme. Hänellä ei ollut kuin yksi tai kaksi kaveria oman kaksoissiskonsa – ja alussa myös minun – lisäksi, joka ei kuitenkaan minua haitannut. Olimme aluksi aina kahdestaan, mutta tutustuessani muihin kouluni vaihtareihin sekä muihin luokkani oppilaisiin, aloin viettämään aikaa myös heidän kanssaan. Ilmeisesti onnistuin valitsemaan host-siskoni mielestä huonot tai epäsuositut ystävät tai muuten vain suututtamaan hänet sillä, että halusin tutustua myös muihin luokkalaisiini, koska hän lopetti kanssani ajan viettämisen koulussa alun jälkeen vähitellen kokonaan. Vaihtovuoteni lopussa hän oli mukana porukassa, joka heitteli minun ja tanskalaisen ystäväni päälle ruokailussa leivänpaloja ja piti minulle mykkäkoulua niin koulussa kuin kotonakin. Vaikka toivotin hyvät huomenet joka aamu ja tein kaikki kotityöt hänen puolestaan, en saanut minkäänlaista yhteyttä häneen. Enkä monen kuukauden pohdinnan jälkeenkään tiedä syytä – ehkä olin liian kaverillinen sellaisten oppilaiden kanssa, joista hän ei pitänyt, tai en ollutkaan sellainen, jollaiseksi hän minut kuvitteli suostutellessaan vanhempansa ottamaan vaihto-oppilaan. Joka tapauksessa, kurjalta se tuntui.
En koskaan eläessäni ole tuntenut oloani yhtä onnettomaksi kuin vaihtovuoteni viimeisenä kuukautena. Tuntui, etten päässyt arvostelusta ja kiusaamisesta eroon missään, kun pahin kiusaajani oli oma host-siskoni. Kun opettaja luokassa kovaan ääneen moitti minua huonosta koetuloksesta, vieri tieto aina myös hostvanhempieni ja aluevalvojani korviin siskoni kautta. Jatkuvasti arvostelun kohteena oleminen oli uuvuttavaa opiskeltavista asioista puhumattakaan:
Esimerkiksi Ranskan kirjallisuuden (litteraire francaise) tunneilla käsittelimme Nicolas-François Guillardin oopperaa, Électreä. Kyseinen ooppera on kirjoitettu 1600-1700-luvuilla, eikä sitä ole modernisoitu (tai jos onkin, niin sitä versiota ei tunneilla käsitelty). Jokaisella varmaan on jonkinlainen mielikuva suomen kielestä tai englannin kielestä 1600-luvulla. Se on vanhaa kieltä, joka on aivan älyttömän työlästä lukea - eikä vanha ranska ole mikään poikkeus. Onko kukaan ikinä kuullut, että Suomeen tullut vaihtari laitettaisiin opiskelemaan Agricolan tekstejä, joista harva suomalainenkaan lukiolainen ymmärtää mitään? Ei taatusti ole, sillä se on aivan naurettavan kohtuuton vaatimus. Minun kuitenkin odotettiin lukevan, ymmärtävän ja analysoivan tätä vanhalla ranskalla kirjoitettua oopperaa, ja vielä sanasta sanaan kirjoittavan siitä katkelmia lähes joka tunti pidettäviin kokeisiin. Meno oli samanlaista ranskan tunneilla. Sonetteja Helenille on Ronsardin 1500-luvulla kirjoittama teos, jota analysoitiin viikkotolkulla. Siinä ajassa missä muut olivat analysoineet yhden sonetin, minä olin vasta saanut sen käännettyä jotenkin itselleni ymmärrettäväksi. Kerroin myös aiemmassa postauksessani siitä, että minulle saatettiin huomauttaa esimerkiksi siitä, että kirjoitin VAIN kaksi tai kolme paperia tekstiä esseekokeisiin. Jokainen voi koittaa arvata miltä tuntuu, kun yrittää parhaansa, eikä koskaan saa työstään minkäänlaista kiitosta tai arvostusta. Pahinta oli kuitenkin se väsymys, joka kertyi kahdeksasta iltakuuteen kestävistä koulupäivistä viikon aikana. Kouluarki ja kaikki kertomani voi kuulostaa absurdilta, mutta ranskalaisille se on jokapäiväistä todellisuutta.
Yksi surkuhupaisimmista (ja eniten ranskalaisesta mentaliteetistä kertovista) tilanteista oli, kun maantiedon tunnilla opettajamme väitti Tukholman olevan Suomen pääkaupunki. Tein ehkä virheen viitatessani, mutta ajattelin, että voisin korjata opettajan virheellisen tiedon. Opettaja ei kuitenkaan millään hyväksynyt vastaustani – olisihan se ihan ennenkuulumatonta myöntää oma virheensä – eikä päästänyt minua syynistä, ennen kuin myönnyin opettajan mielipiteeseen ja sanoin hänen olevan oikeassa. Seuraavassa jaksoarvioinnissa sain kuulla luokanvalvojaltani, kuinka ylimielinen olen hänen tunneillaan, ja yleisesti, ollut. Sanottakoon vielä, että Ranskassa maantiedon opettajat ovat aina yhdistelmäopettajia, sillä historia ja maantieto, histoire-géo, opetaan aina yhdessä. (Lieneekö Tukholma pinttynyt hänen aivoihinsa historiasta, mutta mitään järkeä hänen perusteluissaan ei ollut. Saattoi olla, että hän huomaamattaan sanoi väärin, mutta ei yksinkertaisesti halunnut antaa minun olla oikeassa.)
Vaihdon aikana tapahtuneiden asioiden käsittely ja ennen kaikkea niistä puhuminen on ollut minulle äärimmäisen vaikeaa siitä saakka, kun palasin Suomeen. Eniten minua on hävettänyt se, ettei viimeisestäkään vakiperheestäni tullut minulle sitä paljon puhuttua "toista kotia". Tämän tekstin saaminen kokoon ja asioista kertominen on ollut ikään kuin vanhojen arpien availua, ja vaikka olenkin iloinen saadessani nykyään vapaasti kirjoittaa kokemuksistani, tuntuu näistä kertominen edelleen jollain tapaa syylliseltä. Vaihtovuoden aikana aluevalvojani ja ranskalainen vaihto-oppilasjärjestöni teki hyvin selväksi, että perheen vaihtaminen ja ongelmat johtuivat lähes yksinomaan opiskelijasta. Esimerkiksi se, että host-isäni toistuvasti penkoi toisessa perheessäni alusvaatelaatikoitani salaa minun ollessa koulussa, oli myös minun vikani: aluevalvojani kuittasi kertoessani tästä, että Ranskassa oma tila on eri asia kuin Suomessa. Ymmärrän toki, mutta ihan jokaisessa tapauksessa ei voi vedota kulttuurieroihinkaan.
Huh.
Vaihtovuosi kokonaisuudessaan oli kuitenkin arvokas kokemus. Vuosi vieraassa maassa ennen kaikkea kasvattaa, mutta myös opettaa: sekä itsestään että muista. Kaikkea vaihtovuoden aikana kokemaansa on niin vaikea selittää, mutta ainakin minut parhaiten tuntevat ihmiset ovat huomanneet, miten paljon olen vaihdosta tultuani muuttunut ihmisenä. Koska rakastan analysoimista ja aihe on pyörinyt mielessäni jo useita kuukausia, voisin myös jossain vaiheessa kirjoittaa siitä tänne. Tärkeintä itselleni on, että uskallan ja saan kirjoittaa kokemastani suodattamatta kaikkea vaaleanpunaisten lasien läpi.
Summa Summarum. Vaihtovuosi ja sen onnistuminen riippuu niin paljon siitä, millaisia ihmisiä tapaa ja ennen kaikkea siitä, millainen ja kuinka sopiva oma host-perhe sattuu itselle olemaan. En vaihtoon lähtiessäni edes osannut kuvitella, mitä kaikkea, hyvää ja pahaa, tulisin kokemaan. Vuoden ajalta on niin paljon hyviä kokemuksia ja niin paljon rakkaita ihmisiä, etten koskaan voisi katua päätöstäni lähteä, vaikka niin moni asia olisi voinut mennä toisinkin.
